Miksi mielenterveysongelmat aiheuttavat meille yhä helposti häpeää?

Elämme 2020-lukua, mutta mielenterveysongelmien ympärillä häilyy yhä ennakkoluuloja ja kurjia asenteita. Mistä syystä mielenterveyden ongelmat koetaan yhä helposti tabuina ja minkä takia niitä hävetään?

Niin pitkään kuin on ollut olemassa ihmisiä, on ollut olemassa myös mielenterveyden ongelmia. Ymmärtääksemme syitä enemmän tai vähemmän yhä vallalla olevien ennakkoluulojen ja asenteiden taustalla, on meidän jälleen kerran kurkattava kauas menneisyyteen.

Yleinen pikajuoksu läpi mielenterveyden historian

Jo kauan ennen ajanlaskun alkua on ihminen ollut kiinnostunut mielen saloista sekä kanssaeläjiensä käyttäytymisestä. Syitä kulloisenkin ajan sosiaalisista normeista poikkeavalle käytökselle on etsitty sieltä, mistä sitä on ajan henki huomioon ottaen ollut mahdollista löytää.

Varhaisihminen on ollut vakuuttunut siitä, että poikkeavalla tavalla käyttäytyvä yksilö saattoi oireilla monesta syystä. Näitä syitä olivat mm.

• yliluonnolliset syyt
• somatogeeniset syyt
• psykogeeniset syyt

Yliluonnollisten syiden taustalla uskottiin olevan sairastuneen joutuminen pahojen henkien ja demonien riivaamaksi, jumalallisen vihan kohteeksi tai esimerkiksi kuunpimennyksen vaikutuksen alaiseksi.

Myös erilaiset kiroukset ja harjoitettu synti olivat mahdollisina pidettyjä syitä.

Somatogeeniset teoriat tunnustivat sen, että oireilu voi johtua jostain fysiologisesti selitettävissä olevasta ilmiöstä kuten sairaudesta, aivovaurioista tai geneettisistä tekijöistä.

Psykogeeniset syyt taas painoittuivat ihmisen taustalla piileviin mahdollisiin traumaattisiin ja stressaaviin kokemuksiin, jotka vaikuttivat käytökseen. Myös sopeutumattomat, opitut assosisaatiot ja harhakuvitelmat vaikuttivat psykogeenisen teorian mukaan taustatekijöinä.

Varhaisia merkkejä mielenterveyttä hoitavista toimenpiteistä

Varhaisimmat löydökset merkeistä mielenterveyden hoitamiseksi ovat olleet löydettävissä jo peräti n. 6500 eaa. Tutkijat ovat löytäneet muinaisten kansojen elinalueilta kalloja, joissa on trefinaation merkkejä.

Trefinaatiolla tarkoitetaan varhaisen kirurgian toimenpidettä, jossa potilaan kalloon porattiin reikä.

Syitä tälle meidän korviimme brutaalilta kalskahtavalle toimenpiteelle oli muutamia. Sen ajan lääkärit uskoivat, että sairastuneen poikkeavan käytöksen taustalla saattoi piillä paha henki, joka oli vapautettava potilaan mielen sisältä.

Vuosisatoja tätä toimenpidettä käytettiin mielenterveysongelmien hoitamisen ohella myös mm. migreenin, kallonmurtumien sekä epilepsian hoidossa.

Kiinalainen lääketiede taas tarjosi teorian siitä, kuinka toisiaan täydentävät negatiiviset ja positiiviset ruumiinvoimat (ying & yang) vaikuttaisivat fyysisten sekä henkisten sairauksien taustalla.

Harmoninen elämä, joka osaltaan mahdollisti näiden voimien tasapainon, oli tämän käsityksen mukaan avain terveeseen elämään.

Myös kehossa pitkin poikin vaeltavaa kohtua (ns. hysteria) on epäilty mielisairauksia aiheuttavaksi ilmiöksi, niin hullulta kuin se saattaakin kuulostaa. Ensimmäistä kertaa tämä teoria on tuotu ilmi egyptiläisissä ja mesapotamialaisissa papyruksissa 1900 eaa.

Antiikin Kreikan klassisena kautena (480-323 eaa.) taas suunnattiin huomiota kuitenkin jälleen kerran yliluonnollisiin selityksiin mielisairauksien ja poikkeavan käytöksen taustalla.

Edistyksellistä ajattelua Kreikan suunnalta

Suunnilleen 300 vuotta eaa. kreikkalainen lääkäri Hippokrates toi ilmi varsin vallankumouksellisen väitteen. Hän ehdotti, että mielen sairaudet eivät johtuisikaan yliluonnollisista syistä vaan olisivat selitettävissä ihmiskehossa luonnollisesti tapahtuvien ilmiöiden kautta.

Mielipiteeseen yhtyi myöhemmin roomalainen lääkäri Galenus. Molemmat näistä varsin edistyksellistä ajattelua edustavista lääkäreistä ajattelivat ihmiskehossa olevan neljää erilaista persoonallisuuden suhteen ratkaisevaa yhdistettä.

Näitä yhdisteitä olivat

• veri
• lima
• sappi
• musta sappi

Mikäli nämä neljä ruumiinnestettä olivat jollain tavalla epätasapainossa, vaikutti se fyysisten että henkisten sairauksien syntymiseen. Hoitoina näihin erilaisiin humorismiin perustuviin sairauksiin käytettiin mm. oksennuttamista ja veren kuppaamista.

Esimerkiksi jonkun hyvin temperamenttisen henkilön kehossa saatettiin ajatella olevan liikaa verta. Näin ollen hoitona oli siis tietenkin ylimääräisen veren pois valuttaminen (kenties sormet ristissä toivoen, ettei sitä vahingossa poisteta kehosta liikaa).

Galenus hylkäsi käsitteen vaeltavasta kohdusta ja toi esiin myös psykogeenisten tekijöiden mahdollisuuden. Somatogeenisyys henkisten sairauksien pääsyynä piti kuitenkin tiukasti pintansa vielä vuosisatojen ajan – myös yliluonnolliset uskomukset olivat jälleen nostamassa päätään.

Riivattu, noiduttu ja kirottu

Kuten aiemmin mainitsin, mielisairauksien oireilua on yritetty selittää myös henkimaailmaan ja uskonnollisuuteen liittyvillä keinoilla. Tieteen ollessa vielä lapsenkengissään, tarjosivat noituus, paholainen sekä jumalalliset selitykset vastauksia ihmisten mieliä kutkuttaviin kysymyksiin.

Tähän vaikutti osaltaan myös se, että kirkolla on ollut paljon enemmän vaikutusvaltaa ihmisten elämässä kuin mitä sillä nykyajan Euroopassa on.

Vaikka kreikkalaiset lääkärit olivatkin jo aiemmin hyljänneet yliluonnolliset syyt mielenterveyden sairauksien taustalta, kirkon vaikutuksen voimistuessa nostivat nämä uskomukset jälleen päätään.

Yliluonnolliset syyt mielen sairauksien taustalla hallitsivat vahvasti ihmisten ajattelua jälleen 1000-1400 luvulla. Erilaisia luonnonkatastrofeja, ruttoa ja nälänhätää selitettiin niin ikään jumalallisella vihalla.

Paljon inhimillistä kärsimystä

Harmittavaa on tietenkin se, että varhaisaikoina eläneen, mielenterveysongelmista kärsineen ihmisen osa ei todellakaan ollut helppo.

Hän kohtasi epäinhimillistä, suorastaan julmaakin kohtelua sen sijaan, että mekanismeja käytöksen ja oireilun taustalla olisi ymmärretty ja yleisemmin yritetty tuomitsemisen sijaan auttaa.

Esimerkiksi noitavainojen aikoina 1200-luvulta lähtien harhainen ja omituisesti käyttäytyvä ihminen on saatettu polttaa roviolla.

(Mainittakoon, että esimerkiksi epilepsiasta kärsivien ihmisten rooli ei ollut sen mukavampi – epilepsiaan kuuluvien kohtausten uskottiin nimittäin olevan myös merkki noituudesta.)

Järjettömän määrän kärsimystä aiheuttaneet noitavainot alkoivat hiipua vasta 1700-luvulla.

Sivistyneistön katseen kestämättömät saman katon alle

1400-luvulla perustettiin ensimmäistä kertaa laitosmuotoisia ratkaisuja, joiden avulla oli mahdollista kerätä samaan paikkaan mielenterveysongelmaiset, köyhät, työttömät sekä rikolliset.

Olot näissä laitoksissa olivat usein epäinhimilliset, sillä mieleltään sairaiden ihmisten ei uskottu omaavan samanlaista kykyä inhimillisyyteen kuin terveet kanssaeläjänsä.

Heidät nähtiin primitiivisinä ja eläimellisinä olentoina, jotka eivät kyenneet hillitsemään käytöstään ja olivat kykeneviä väkivaltaisuuksiin.

Uskottiin myös, että näin ollen heitä oli mahdollista myös asuttaa huonoissa, miltei kestämättömissäkin oloissa. Lukemattomat mielenterveyden ongelmia omaavat henkilöt elivät kahlittuina seinään ja lian keskellä.

Yleisön oli myös mahdollista nähdä heitä maksua vastaan – meno oli siis kaikin puolin hyvin epäinhimillistä eikä hyvällä tahdollakaan voinut puhua mielenterveyden hoitamisesta.

Laitoksilla oli yleisesti ottaen paha maine

Tunnetuimpia tällaisista laitoksista olivat 1247 perustettu St. Mary of Betlehem Lontoossa, joka aloitti mieleltään sairaiden sisäänottamisen myöhemmin vuonna 1407 sekä Hôpital Général of Paris Pariisissa.

Jälkimmäiseen kuuluivat myös La Salpêtrière, La Bicêtre sekä La Pitié. Nämä laitokset perustettiin 1600-luvulla.

Tässä vaiheessa oli siis otettu jonkinlainen ensimmäinen, horjuva askel yhteiskunnan toimesta tulla jotenkin vastaan heikompiosaisten ylläpidossa. Olkoonkin, että olot olivat hyvin puutteelliset eivätkä juuri osoittaneet asukkaillaan olevan ihmisarvoa.

Laitoksissa ei tavoiteltu näiden ihmisten hyvinvointia ylläpitäviä toimia millään muotoa – ne olivat käytännössä vain jonkinlaisia säilytysrakennuksia, joihin häpeätaakkaa kantavat perheet saattoivat hylätä mieleltään sairaan (tai esimerkiksi kehitysvammaisen) omaisensa.

Askel inhimillisempään suuntaan

Vasta 1700-luvulla protestit mieleltään sairaiden olosuhteita kohtaan voimistuivat ja inhimillisempi näkemys alkoi saada enemmän huomiota.

Vuonna 1785 italialainen lääkäri Vincenzo Chiarughi irroitti kahleet potilailtaan St. Bonifacen laitoksessaan ja painotti siirtymistä hyvään hygieniaan sekä virkistystoimintaan.

Myöhemmin ranskalainen lääkäri Philippe Pinel yhdessä entisen potilaan Jean-Baptise Pussinin kanssa loivat niin kutsutun ”hoitomoraalin” (paremman käännöksen puuttuessa) vuosina 1793-1795.

Tässä ohjeistuksessa kehoitettiin myös irroittamaan potilaat kahleistaan, siirtämään heidät hyvin tuuletettuihin sekä valaistuihin huoneisiin, kannustamaan vapaampaan liikkuvuuteen alueella sekä ohjattuun viriketoimintaan.

Nämä edistysaskelet olivat tärkeitä merkkipaaluja potilaiden inhimillisemmässä kohtaamisessa, mutta matka tulisi vielä olemaan pitkä.

No miten meillä Suomessa?

Myös Suomessa mieleltään sairaisiin henkilöihin on suhtaduttu kautta historian yleisesti ottaen nuivasti. He ovat yhtälailla saaneet osakseen epäinhimillistä ja julmaa kohtelua.

Niin ikään samat elementit yliluonnollisista selityksistä ovat olleet vallassa täälläkin – on uskottu noituuteen sekä paholaisen riivaamaksi joutumiseen.

Mielisairaiden myös uskottiin olevan arvoltaan alempia ihmisiä. Lääkäreidenkin keskuudessa osa oli sitä mieltä, että mielisairaat olisivat jollain tavalla ”rodullisesti rappeutuneita”.

Mielisairaiden steriloinnin salliva laki olikin voimassa vuoteen 1970 saakka, niin julmalta ja epäinhimilliseltä kuin se kuulostaakin.

Askel eteenpäin säilytyspaikoista kohti hoitavampaa otetta

Suomessa mielenterveysongelmien varsinaisesta hoidosta voidaan puhua oikeastaan vasta siitä alkaen kun Suomi vuonna 1809 liitettiin osaksi Venäjän valtakuntaa.

Sitä ennen laitostyyppiset ratkaisut olivat täälläkin vain tietyntyyppisiä säilytyspaikkoja, joihin mieleltään järkkynyt voitiin piilottaa katseilta ja mm. säästää tämän perhettä häpeältä.

Ensimmäinen varsinainen mielisairaala, Lapinlahden mielisairaala, perustettiin Suomeen 1841.

Hulluuden huutokauppa ja ihmisarvo myynnissä

Kaikki mieleltään sairaat eivät kuitenkaan asuneet laitoksissa vaan heitä myös huutokaupattiin. 1800-luvun loppupuolella on järjestetty ns. kuntien vähäosaisten huutokauppoja, jolla elätysvastuu huutokaupattavan osalta siirtyi kunnalta hänelle, joka siitä pienimmän korvauksen itselleen vaati.

Tavasta luovuttiin vasta 1930-luvulla – siis samana vuosikymmenenä, jona isovanhempani ovat syntyneet. Tämä tuntuu jokseenkin uskomattomalta, mutta 2020-luvulta käsin on helppo moralisoida.

Mielen sairauksia ei tuolloin ymmärretty samalla tavoin kuten nykyään – niitä yritettiin varsinaisen hoidon sijasta ennemminkin hallita.

Psykiatria alkoi viimein kiinnostamaan enemmän

Psykiatria tieteenalana alkoikin kunnolla kehittymään vasta 1900-luvulla ja sen saralla otettiin suuria edistysaskelia. Mahdollisuus avohoitoon tuli ajankohtaiseksi 1950-luvulla ensimmäisten psykiatristen lääkeaineiden keksimisen myötä.

Tämä osaltaan jo lähti pikkuhiljaa muokkaamaan tilanteen kehittymistä suuntaan, jossa mielenterveysongelmista kärsivät ihmiset saisivat olla näkyvästi osana yhteiskuntaa sen sijaan, että heidät piilotettaisiin katseilta.

Toki tähän kului yhä aikaa, sillä vasta 1978 uudistettiin käytössä ollutta mielenterveyslakia vastaamaan paremmin potilaan oikeuksiin. Siihen saakka potilaalla ei ollut juurikaan lakiin kirjattuja oikeuksia hoitonsa suhteen.

Avohoidon yleistyminen alkoi kunnolla ottaa tuulta siipiensä alle vuonna 1990-luvulla osana 1970-1980-lukujen aikana aloitettuja rakennemuutoksia.

Mielenterveysongelmien stigmat elävät yhä

Kuten edellä kerrotun perusteella voi päätellä, ei mielenterveysongelmista kärsivän henkilön elämä ole missään vaiheessa ollut ruusuilla tanssimista. Vaikka tilanne on nykyään monilta osin todella paljon parempi, elävät ennakkoasenteet ja -luulot psykiatrisia sairauksia kohtaan yhä jossain määrin keskuudessamme.

Syitä tähän voivat olla mm.

• yksilön omat pelot ja kokemukset
• asianmukaisen tiedon puute
• ympäristön vaikutus vallitsevaan mielipiteeseen
• saatu disinformaatio aiheesta

Skitsofrenia toimii tästä yhä hyvänä esimerkkinä – se nousee aika ajoin puheeksi aiheena, joka herättää epäluuloja ja pelkoja. Fakta on kuitenkin se, että skitsofreniaa sairastavat henkilöt ovat sairauden akuutissa vaiheessa suurimmaksi vaaraksi itselleen, eivät muille.

Toisaalla taas saatetaan yhä ajatella, että depressiosta kärsivä ihminen voi vain ”ottaa itseään niskasta kiinni” ja yrittää kovemmin, lähteä ylös, ulos ja lenkille.

Valitettavasti asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen – muuten depressio tuskin olisi yksi merkittävän suuri tekijä suomalaisten kansanterveydellisten haasteiden suhteen.

Miksi ne asenteet sitten muuttuvat osittain niin hitaasti?

Jonkinlaista rationaalista ymmärrystä (ei kuitenkaan hyväksyntää) näitä asenteita ja ennakkoluuloja kohtaan saamme tarkastellessamme aikajanaa historiassa taaksepäin.

Jos ajatellaan, että edellä annetun esimerkin mukaisesti isovanhempiemme elinaikana on vielä saanut lakisääteisesti steriloida yleisesti vallitsevan käsityksen mukaisesti lisääntymiseen kelpaamattomia ihmisiä sekä huutokaupata heitä, on aikaa kulunut yhteiskunnallisen muutoksen näkökulmasta yllättävän vähän.

Ihmisten asenteet muuttuvat yksilöstä riippuen joskus hitaastikin. Siihen vaikuttaa paljon myös oma aktiivisuus tiedon hankinnassa sekä halu ymmärtää enemmän.

Onneksi tilanne on kuitenkin se, että yleisellä tasolla mielenterveyden ongelmista on nykyään mahdollista keskustella avoimemmin sekä levittää tietoisuutta ympärilleen ilman pelkoa siitä, että joudut jalkapuuhun.

Leimautumisesta voi seurata ongelmia

Stigmat voivat vaikuttaa sairastuneen elämänlaatuun monella tapaa. Psykiatrisiin sairauksiin liittyvää stigmaa nykypäivänäkään ei siis missään nimessä tule vähätellä. Pahimmillaan ne voivat eristää sairastuneen kokonaan muista ihmisistä.

Tämä on erittäin harmillista myös siitä syystä, että kuuluvuuden tunne osaksi yhteisöä on yksi hyvinvointia sekä toipumista edesauttavista elementeistä sen lisäksi, että se on meille ihmisille hyvin ominainen ja sisäsyntyinen tarve.

Mikäli sairauden oire ei ole selkeästi näkyvä, voi sairastunut kokea asian salaamisen olevan parempi ratkaisu kuin siitä avoimesti kertominen.

Se, miten kukin menettelee, on tietenkin jokaisen itse päätettävissä. Mikään ulkopuolinen taho ei voi sitä määritellä saati käskeä toimimaan tietyllä tavalla.

On kuitenkin tunnustettua, että leimautumista helpottavina toimenpiteinä voidaan pitää asiasta avoimesti keskustelua, oman kokemuksen julkituomista sekä oman toimijuuden muokkaamista uusiin muotoihin.

Myös vertaistuesta voi olla apua, sillä samassa tilanteessa olevien ihmisten tuki ja ymmärrys ovat tutkitusti myönteisiä vaikutuksiltaan.

Sairauden hyväksymisestä osaksi elämää voit lukea täältä.

Päästä irti häpeästä

Kukaan ei vapaaehtoisesti valitse sitä osaa tässä näytelmässä, jossa joutuu kamppailemaan arkea haittaavien mielenterveysongelmien kanssa. Sinä et kuitenkaan ole riivattu, jumalallisen vihan kohteena saati rodullisesti rappioitunut.

Hyvin todennäköisesti sinulla on vain ollut huonoa tuuria, altistavia tekijöitä ympäristössäsi sekä mahdollisesti myös perinnöllistä alttiutta hypätä tähän veneeseen keikkumaan – näin muutamia esimerkkejä mainitakseni.

Missään nimessä et silti ole yhtään sen vähemmän arvokas kuin kukaan muukaan. Et siitä huolimatta, vaikka et olisi kykenevä työelämään, joutuisit lepäämään välillä tai tarvitsisit apua arjessasi.

Olet ihminen.

Toivottavasti artikkeli antoi sinulle jotain sellaista, mitä tulit etsimään. Tunnetko kenties jonkun, joka voisi pitää tästä kirjoituksesta? Voit jakaa sen eteenpäin ja auttaa rikkomaan tabuja.

Voit kurkata seuraavaksi artikkelin voiko mielenterveysongelmista huolimatta olla hyvä huoltaja?

Mikäli kiinnostuit mielisairauksien historiasta Suomessa, tämä kirja voi olla mieleesi.